Teksti on julkaistu Länsi-Uusimaa-lehdessä 25.2.2024
Töitä vain 24 tuntia viikossa. Kahvitaukoja kerran tunnissa. Kesälomaa yli kaksi kuukautta. Sehän on kevyt puolipäivätyö. Nämä vitsiksi naamioidut kommentit ovat varmasti jokaiselle opettajalle tuttuja. Mutta mitä on opettajan työn todellisuus?
Viikossa 24 opetustuntia tarkoittaa sitä, että nuo tunnit opettaja on intensiivisesti 20-28 oppilaan käytettävissä. Pitäisi ehtiä auttamaan jokaista avuntarvitsijaa ja samalla kohdata jokainen yksilönä, muistaen jokaisen erityiset tarpeet ja persoonan piirteet. Aineenopettajalla näitä personoituja kohtaamisia voi olla viikossa 200-300.
Yhden oppitunnin valmisteluun kuluu aikaa keskimäärin puoli tuntia. ”Eihän tuntia tarvitse valmistella, kun on oppikirjat” on ehkä turhauttavin lause, jonka opettaja voi kuulla. Oppikirjat luovat tunnille rungon, mutta opettaja suunnittelee, mitä tunnilla tehdään ja miten se tehdään. Ope pohtii eriyttämisen niin Mirkulle, Jampelle kuin Makellekin. Yhdelle ylös- ja toiselle alaspäin. Ei johtajakaan mene neuvotteluihin tai juristi oikeudenkäyntiin yhden perusmallin avulla, vaan kokonaisuus rakennetaan aina asiakkaan tarpeet huomioiden.
Kun tunti päättyy, koittaa se paljon puhuttu välitunti kahvikupposen kera. Tai sitten ei. Onkin välituntivalvonta ulkona. Pihalla pitäisi olla ennen oppilaita, jotta kukaan ei ehdi kiusata ketään valvomattomalla pihalla. Tai käytävillä. Tai vessassa. Opettajan olisi hyvä olla noissa kaikissa paikoissa samalla, kun hakee naulakosta omia ulkovaatteita. ”Olisipa pari kloonia ja kyky teleportata”, haaveilee ope.
Pihalla on menoa ja meininkiä. On painiksi yltynyt sanaharkka, jonka ”tuo aloitti”. Nurkan takaa tulee kolmikko, joka on käynyt kaupassa, eli luvaton poistuminen koulualueelta. Yhden oppilaan nenään osuu pallo ja verta on uudella takilla. Ja kaverin takilla. Molempia itkettää. Opettajan takilla on lohtuhalausten jälkeen verta ja räkää. Kahvi ja vessassa käyminen jäävät seuraavaan välituntiin. Kuten Wilma-kirjaukset ja kasvatuskeskustelutkin.
Materiaalien valmistelu, kokeiden laatiminen ja korjaaminen, välkkä-, jälkkä- ja ruokailuvalvonnat, kaket, puhelut, sähköpostit ja Wilma-viestit, yhteissuunnittelut, oman työn kehittäminen, uusien materiaalien ja pedagogisten toimintamallien haltuunotto ja erilaiset palaverit. Tuo kaikki on osa opettajan työtä. Lisäksi tulevat ne selviteltävät riidat ja veriset takit sekä toisen opettajan sijaistaminen samalla, kun omakin luokka pitää hoitaa. Yhteensä 55 lasta vastuulla saman tunnin aikana kahdessa eri tilassa. Eikä edelleenkään kloonausta tai teleporttausta.
Kun tähän yhdistetään se äänten ja ihmismassojen määrä, joiden keskellä työtä tehdään, alkaa aivojen kuormitus olla tapissa. Kun me ns. toimistotyöntekijät teemme työtä kohtuullisen rauhallisessa työympäristössä, toimii opettaja jatkuvasti keskellä hulinaa ja hälinää. Minulla on takana yli 20 vuotta työtä opettajana perusopetuksessa. Viimeisen vuoden olen työskennellyt konttorirottana. Lomaa on vähemmän ja välillä päivät ovat pitkiä. Painetta ja stressiä on ajoittain tässäkin työssä. Silti tosiasia on, että arvostan opettajia yhä vain enemmän. En kadehdi opettajan lomia, sillä jotta tuon työn kuormittavuudesta selviää, tarvitaan siihen toipumisaikaa aivan eri määrä kuin toimistotyöstä toipumiseen. Minun ei tarvitse jakaa itseäni koko ajan kymmenen eri tarpeen kesken. Minä saan juoda kahvini ja käydä vessassa rauhassa sekä keskittyä työhöni hiljaisuudessa.
Opettajan työ on ilman muuta myös huikeaa ja palkitsevaa. Eihän sitä muuten kukaan tekisi. Mutta kunnioitusta opettajan työlle ja opettajille pitäisi suoda paljon enemmän. Toivoisin, että jokainen päättäjä menisi pariksi päiväksi vieraaksi johonkin yhtenäiskouluun. Kulkisi opettajan ”varjona”. Näkisi, millaisessa ympäristössä ja millaista työtä opettajat tekevät. Vain ulkopuolelta tarkasteltuna sitä ei voi koskaan oikeasti ymmärtää, eikä siten oikeasti arvostaa.
Kirjoittaja on opetusalan erityisasiantuntija ja Lohjan kaupunginhallituksen jäsen