Kirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaan Kirjoittajavieras-palstalla 12.12.2013.
Päivää ennen Suomen itsenäisyyspäivää saimme kuulla, että Afrikan kuuluisin poliittinen johtaja, Nelson Mandela, jota kutsuttiin yleisesti khosan kielisellä, isää tarkoittavalla nimellä ”Tata”, on menehtynyt 95 vuoden iässä. Hän teki merkittävän uran rotusorron vastaisessa työssä ja sai vuonna 1993 Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Frederik de Klerkin kanssa. Mandela oli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti. Presidenttikaudellaan 1994-1999 hän pyrki rauhoittamaan kireän sisäpoliittisen tilanteen ja kehittämään maan taloutta. Hän aloitti myös toimet vuonna 1913 mustilta takavarikoitujen maiden takaisin hankkimiseksi. Hän onnistui kaudellaan hyvin, sillä hän otti vastustajansa, valkoisten kansallispuolueen, mukaan ensimmäiseen hallitukseen, eikä vastannut rasismiin rasismilla. Mandela toimi myös UNESCO:n hyvän tahdon lähettiläänä ja teki voimakasta kampanjaa AIDS:ia vastaan. Hänet palkittiin kansainvälisesti yli 200 erilaisella kunniamerkillä tai muulla tunnustuksella.
Mandela koki jo nuorena elämäntehtäväkseen vapauttaa kaikki Etelä-Afrikan mustat valkoisen vähemmistön vallasta. 1940-1960 –luvuilla maassa vallitsi laaja ja ankara rotuerottelupolitiikka. Rotusortoa kesti yhteensä 46 vuotta. Vasta Frederik de Klerk purki apartheidin vastaisen organisaation vuonna 1990 ja vapautti Mandelan vankilasta. Apartheid-hallinto kaatui lopullisesti vasta vuonna 1994.
Rotusorron aikaan musta enemmistö menetti lähes kaikki perusoikeutensa, kuten oikeuden koulutukseen, terveydenhuoltoon tai muihin julkisiin palveluihin. Mandela vastusti valkoista hallintoa voimallisesti. Hän teki erittäin pitkiä työpäiviä lakimiehenä ja poliitikkona ja joutui tekemään vaikeita ratkaisuja olla erossa perheestään. Voimakas kutsumus kuitenkin vei voiton. Kun hän joutui vankilaan syytettynä mm. yllytyksestä ja maanpetoksesta, hän ei ensialkuun saanut tavata vieraita kuin kaksi kertaa vuodessa, tunnin kerrallaan. Hänelle lähetetyt kirjeet päätyivät sensuuriin, eivät hänelle. Häntä ei päästetty edes äitinsä ja poikansa hautajaisiin. Kaikesta tästä huolimatta Mandela koki, että perhe oli suurin syy selvitä täysijärkisenä pitkistä vankilavuosista.
Voisi kuvitella, että 27 pitkää vuotta vankilassa tekisi ihmisestä katkeran ja yhteistyökyvyttömän vallankin, kun mustia kohdeltiin vankiloissakin paljon ankarammin kuin valkoisia. Heidän ruoka-annoksensa olivat pienempiä ja käsittelynsä kovaotteisempaa kuin muilla. On käsittämätöntä, miten Mandela pystyi pysymään järjissään. Häntä vei eteenpäin paljon suurempi unelma kuin kosto, unelma vapaasta Etelä-Afrikasta. Hänen omien sanojensa mukaan keinoina siihen voisivat olla vain hyvyys ja anteeksianto.
Koko menneen kesän Mandela vietti sairaalassa vakavan keuhkotulehduksen kourissa. Hän kärsi koko aikuisikänsä heikoista keuhkoista saatuaan kosteassa sellissä keuhkotuberkuloosin. Kansa kokoontui sairaalan edustalle laulamaan ja tukemaan suuresti kunnioittamaansa miestä. Kun Suomessa vietettiin itsenäisyyspäivää perinteisen synkkämielisesti, saimme TV:ssä nähdä tanssimalla ja laulamalla Mandelaa ylistäviä ihmisiä. He eivät surreet Tatan kuolemaa, vaan iloitsivat hänen saavutuksistaan ja kunnioittivat hänen muistoaan.
Tämän päivän maailma kärsii Mandelan kaltaisten ihmisten puutteesta. Meillä ei ole toista samanlaista, innoittavaa, rauhaa rakentavaa, visionääristä henkilöä, joka olisi valmis ottamaan myös vastustajansa mukaan neuvottelemaan siitä, miten saisimme luotua paremmat olosuhteet kaikille. Vai onko sittenkin? En voinut olla huomaamatta, kuinka Tampere-talon itsenäisyyspäiväkonsertin aikana yksi kameroista hakeutui kerta toisensa jälkeen kuvaamaan erästä Afrikassakin merkittävää rauhantyötä tehnyttä, levollista miestä, jolla on kaikki edellytykset päästä seuraavaksi Suomen presidentiksi ja samalla aidosti välittäväksi sillanrakentajaksi myös maailman konfliktialueille.
Paula Nordström