Julkaistu Kirjoittajavieras-palstalla Länsi-Uusimaassa toukokuussa 2013.
Esikoinen lähti innosta posket punaisina metsään repussaan retkikirves ja puukko. Vaikka vannotinkin häntä olemaan varovainen ja mieleeni hiipi uhkakuvia katkenneista peukaloista ja tikkejä vaativista haavoista, olin riemuissani. Kymmenkesäiselle vintiölle on luonnollisempaa – ja useissa tapauksissa myös kehittävämpää – juosta metsissä ja vuolla taikasauvoja kuin istua hiljaa sisällä kuuntelemassa opettajaa tai pelaamassa tietokone- ja konsolipelejä.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi luonnostaan uteliaat ja liikkuvat lapset pakotetaan tuntikausiksi arkipäivisin istumaan paikoillaan koulussa. Kun he viimein oppivat tavoille, alkaa syyllistäminen liikkumisen vähyydestä ja kiinnostuksen puutteesta. Se on mielestäni vähän sama asia kuin kieltäisi lasta opettelemasta lukemaan silloin, kun oma mielenkiinto asiaan herää. Luontaista uteliaisuutta ja liikkumishalua pitäisi sen sijaan ruokkia.
Lukemattomat tutkimukset osoittavat, että liikunta, itse tekeminen ja luonto aktivoivat aivoja tehokkaammin kuin passiivinen kuuntelu, tietokoneruudun tuijottaminen tai rakennettu ympäristö. Taideaineet kehittävät tunne-elämän taitoja, mikä puolestaan edistää uusien asioiden omaksumista ja luovaa asioiden yhdistelyä. Metodejakin riittää, mutta peruskoulu on ottanut niitä omakseen melko varovaisesti.
Koulu on toki edennyt ison askeleen kohti ilmaisunvapautta ja osallistavuutta peruskoulun alkutaipaleesta 1970-luvulla, mutta perusasetelma on silti edelleen sama – opettaja syöttää tietoa, lapset vastaanottavat sitä. Lisäksi opetus suosii tyttöjä, joille koulun vaatima “kiltteys” on biologisesti luonnollisempaa. Asetelman kruunaavat erilaisia hilavitkuttimia kauppaavat laite- ja pelivalmistajat. Lapset kytketään entistä pienempinä sähkövimpaimiin, jotka vetoavat teknisen luonteensa vuoksi enemmän poikiin. Niiden äärellä villeimmätkin saadaan hiljaisiksi.
Tieto on yhä pienempien lasten saatavilla nettikännyköiden ja tietokoneiden kautta. Tunneäly heillä ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin kunkin iänmukaiseen kehitystasoon kuuluu. Voisiko se jopa olla heikompi kuin niillä lapsilla, jotka saivat kasvaa ilman infoähkyä? Netin tarjoama triviatieto ei korvaa sivistystä ja kykyä prosessoida uutta tietoa syvällisesti. Pelkällä olemassaolollaan se heikentää muistia, koska kaikenhan voi aina tarkistaa sen pohjattomasta informaatiokaivosta.
Teknologiauskovaiset vaativat kouluihin uusinta tietotekniikkaa, vaikka niissä on huutava pula perusresursseista: kynistä, kumeista, kirjoista ja askartelumateriaaleista. Viime kädessä pulaa on myös aikuisista, kun luokkakoot ovat suuria ja valtaosa erityisoppilaista on sijoitettu tavallisiin luokkiin. Koneet eivät korvaa tätä puutetta.
Tietokoneiden ja muiden teknisten apuvälineiden kautta koulut joutuvat samaan tekniikan uudistamiskierteeseen, johon työpaikat – ja useat yksittäiset ihmiset – ovat jo joutuneet. Tekniikka vanhenee, on saatava uutta, tulee yhteensopivuusongelmia ja epätasa-arvoisuutta koulujen ja kuntien välillä. Jälkeen jää lisääntyvä määrä tekniikkaromua, jonka kierrätys on vielä ihan lapsenkengissä.
Minun pieni metsänkävijäni sai käsiinsä sotapelin, jota onnistui pelaamaan salaa aikuisilta. Muksuilla on näköjään käsittämättömät taidot ohittaa jopa aikuisten laittamia käyttörajoituksia, mutta ei riittävää itsesuojeluvaistoa. En olisi siis huolissani lasten tietokoneosaamisesta. Sen sijaan olen huolissani heidän tunneosaamisestaan ja aloitekyvystään, halustaan tehdä itse asioita ihan tässä reaalimaailmassa.
Hidastaakseni kauhuskenaariota lapsista tietotekniikan jatkeina ajattelin rajoittaa oman jälkikasvuni koneiden käyttöä entisestään kesäloman ajaksi. Sadepäivinä voi toki pelailla, mutta mieluummin lautapelejä. Luvassa on lisäksi ikkunanpesua, leipomista, marjojen poimimista, istutuslaatikoiden rakentamista, uimista, laavuretkiä ja kotona oleilua. Tylsistyminen luo oivaa pohjaa halulle tehdä itse jotain. Sanonta, että vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä, on mielestäni erinomainen tässäkin. Maailma ei aina ole parin klikkauksen päässä.
Minna Jaskari
Kirjoittaja on elämästään 30 vuotta erilaisten koulujen penkkejä kuluttanut ja opiskellut elokuva- ja tv-tieteen maisteri ja äiti