3.9.2008 Mtv3 ohjelmaan liittyen
Kotimaiset adoptiot ovat olleet pitkään kansainvälisten adoptioiden “varjossa”. Harvemmin minulle tulee puhelinsoittoja kotimaiseen adoptioon liittyen. Osasyynä se, että suurin osa haluaa ja odottaa lasta ulkomailta. Kotimaisen lapsen adoptioista harvemmin puhutaan.
Hyvä, että asiaa esille tuodaan.Suomessa adoptiokotia tarvitsevia lapsia sijoitetaan Pelastakaa Lasten kautta n.30 per vuosi.
Suomessa ei ole “pakkoadoptiota” ja kotimainen adoptio voi tapahtua lapsen biologisen vanhemman oikeudella päättä lapsensa luovuttamisesta adoptoitavaksi. Lapsen syntymän jälkeen vanhemmilla on vähintään kahdeksan viikon harkinta-aika, ennen kuin suostumus voidaan allekirjoittaa. Myös isän suostumus tarvitaan, jos lapsi on syntynyt avioliitossa tai isyys on vahvistettu. Adoptioperheen suhteen voidaan esittää toiveita.
Vanhemmilla voi olla monia ongelmia jo ennen lapsen odotusta tai syntymää sekä lapsen saannin jälkeen. Vanhempia autetaan pohtimaan elämäntilannettaan ja vaihtoehtoja kun he ovat harkitsemassa adoptiota.
Lasta voidaan hoitaa harkinta-aikana lastenkodissa tai hoitoperheessä.
Vanhempien päättyessä adoptioon, on pienen ihmisen elämä saanut uuden alun. Adoptiossa on tärkeää huolehtia lapsen edusta, löytää lapselle pysyvä ja turvallinen koti. Lapsella on mahdollisuus varttua näin perheessä, jossa häneen rakennetaan elinikäinen, hoitava ja lämmin suhde. Lapsella mahdollisuus saada sitä tukea ja turvaa, rakkautta, koko elämänsä ajan, mitä biologisilla vanhemmilla ei syystä tai toisesta ole mahdollista antaa.
Jonkun toisen lapsen elämäntaival voi olla toisenlainen. Perheiden moninaiset ongelmat ovat hyvin tiedossamme ja ongelmaperheiden vanhemmat joutuvat kamppailemaan niin itsensä kuin viranomaisten kanssa siitä, mikä on lapsen edun mukaista, mikä ei.
Ohjelmassa kerrottiin 16 000 lapsen olevan sijaisperheissä. Hädänalaisia lapsia 80 000 sosiaalitoimen alla. Huostaan otettuja lapsia ei oteta lapsia odottaviin perheisiin. Luvut ovat pöyristyttäviä. Voi vain kuvitella lapsen ja nuoren elämänkaaren, sen miten laitokset ja tietty turvattomuuden tunne hänen elämäänsä vaikuttaa. Lapsi/nuori on kenties käynyt jo kovan elämän koulun terapiakokeiluineen päivineen. Lapsen tunnevammaisuus on kova hinta suhteessa turvattuun lapsuuteen. Usein nämä kovia kokeneet lapset tarvitsevat ammattiauttajia. Toki selviytyjiäkin löytyy ja he itse haluavat olla vaikuttamassa joko omien tai muiden lapsien kautta lapsen asemaan yhteiskunnassa.
Heräsi kysymys onko mitään tehtävissä? Voitaisiinko laillisin keinoin vaikuttaa niin, että edes osa niistä lapsista, joilla vaikeaa, pääsisivät kotimaisen adoption piiriin? Mikä on lapsen etu, jos biologiset vanhemmat eivät jostain syystä pysty itse lapsiaan kasvattamaan tai hoitamaan, mutta eivät osaltaan ajattele lainkaan tai hyväksy adoption mahdollisuutta? Jos ja kun eletään vaikeissa oloissa. Kotimaisen adoption osalta tilanne ei ole muuttumassa. Voimmeko me muuttaa sen?
Pipsa Piipponen LTO
Lohjan Pelastakaa Lapset ry:n pj
Lohjanharjun vihreät
Siv.ltkunnan jäsen
(2008)