Tuomas Kyrö kirjoitti hiljattain kolumnissaan Saarioisten ruoasta, jota äidit eivät laita, toisin kuin mainoksessa luvataan. Mainoksen slogan on kuitenkin hyvin muotoiltu ja kiistämättä totta. Päivittäinen ruokamme vain on valitettavan kaukana siitä lähiruoasta tai slow foodista, jolla meidän pitäisi itsemme ravita niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Mats-Eric Nilsson kertoo kirjassaan Den hemlige kocken, että saamme ruoastamme arviolta 6-7 kiloa lisäaineita vuodessa, mikä ei ole ihan vähän. Sopii kysyä, kuinka paljon tuo määrä lisää ylivilkkautta, keskittymishäiriöitä, allergioita tai jopa syöpää syömishäiriöistä puhumattakaan. Keittiössä seisaaltaan hotkittu mikroruoka suoraan pakkauksesta täyttää kyllä vatsan, muttei tuota mielihyvää eikä ravitse. Runsailla ravinteilla kasvatettu, torjunta-aineilla käsitelty ja lisäaineilla höystetty valmisruoka on kuin entinen kakku: päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä. Kun perheen hätäiseen arkisyömiseen lisätään koulujen makeis- ja limsa-automaattien sekä lähikauppojen rasvaiset ja makeat houkutukset, ei liene ihme, että lapsemme ja nuoremme lihovat, väsyvät ja nahistelevat. Äitivainaa mutisi jo reilut kolmekymmentä vuotta sitten, että tulisipa uudelleen pula-aika, niin lapset oppisivat arvostamaan perusruokaa. Äitirukka, näkisitpä arjen nyt!
Urbaani legenda kertoo pääkaupunkiseudun lähiönuoresta, jolle vasta armeijassa selvisi, että perunoissa on joku outo, ruskea kalvo päällä. Tositarina lohjalaisesta yläkoulusta paljastaa, etteivät seiskaluokkalaiset tytöt tahdo suostua pesemään perunoita, koska niissä on hiukan multaa päällä. Mitähän pissikset tuumaisivat tuoreesta mateesta, joka pitäisi nylkeä?
Ruokapalveluita ollaan Lohjallakin kovaa vauhtia keskittämässä. Tarkoitus on, että esimerkiksi kaikki varhaiskasvatuksen tarvitsema ruoka tehdään yhdessä suuressa valmistuskeittiössä, josta se jaetaan kylmänä päiväkoteihin. Siellä se ainoastaan lämmitetään ja laitetaan tarjolle. Lapsilta jää ruoanvalmistuksen kokemus kokonaan pois. He eivät opi arvostamaan monipuolista keittiötyötä eivätkä saa ”pellolta pöytään”-kokemusta ennen kuin yläkoulun kotitaloustunneilla. Toivottavasti päiväkodeissa silti ainakin leivotaan. Vehnäsen tuoksu silloin tällöin ehkäisee nuorisorikollisuutta, sanoi entinen kollegani. Pulla suussa tosin. Tässä kohdin lukija älähtää, että kotonahan ne lapset saavat kokemuksensa niin leipomisesta kuin ruoanlaitostakin. Valitettava tosiasia on, että läheskään kaikissa kodeissa näin ei ole. Vanhemmilla on kiireensä, lapsilla harrastuksensa. Perheenjäsenet syövät mitä ehtivät, milloin ehtivät.
Koska nuorimmaisellani on useita ruoka-aineyliherkkyyksiä, joudun näkemään normaalia enemmän vaivaa kaupassa käydessäni. Toisaalta allergiat ovat helpottaneet valintojani: jätän osittain pakon sanelemana hyllyyn tuotteet, joissa on liikaa mausteita tai lisäaineita. Ruokaostoksilla harhaillessani ikävöin lähes viikoittain kauppahallia, josta voisin hakea tuoreita, lähellä tuotettuja, lisäaineettomia paperiin kääräistyjä peruselintarvikkeita.
Yhteinen ruokailu on tässä kiireisessä maailmassa yksi vähäisistä vapaan keskustelun hetkistä. Olkoonkin pöydässä vain leipää ja yksinkertaista keittoa, se on herkullista, jos samalla voi keventää sydäntään kotiväen tai ystävien kesken. Keskustelun aiheillakin on merkitystä. Nyt jo eläkkeellä oleva pomoni piti tarkan huolen siitä, ettei kahvitauolla puhuttu työasioista. Viisas nainen.
Kerrotaan, että kauan sitten viisi leipää ja kaksi kalaa riitti ravitsemaan 5000 miestä, arvatenkin perheineen, ja ruokaa jäi silti yli. Ei siinä ehkä ollutkaan ihmeestä kyse. Vilpitön auttamisen ja yhteisöllisyyden halu saivat ihmiset kaivamaan koriensa ja pussukoidensa pohjat ja tuomaan kaiken liikenevän yhteiseen ruokahetkeen. Saavutettiin nykytermin mukaan win-win – tilanne: kaikki paikalla olleet tulivat ravituiksi niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Ihmisen ei ole hyvä syödä yksin.
Paula Nordström (2008)