”Kun tarkastelee Lohjan vihreiden 30-vuotista taivalta, näkyy runsaasti ahkeria ihmisiä puurtamassa tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta.
Mielenkiintoista, että vihreät on pärjännyt aina vaaleissa, kun on ollut kyse paikallisesta luonto- tai ympäristökiistasta. Sillä ei ole ollut merkitystä, onko kiista lopulta hävitty tai voitettu – äänestäjät ovat luottaneet vihreisiin ja antaneet tukensa heidän näkökannalleen”, toteaa Lohjan Vihreiden aktivisti ja työmyyrä yhdistyksen 30-vuotisjuhlissa. Puhe kokonaisuudessaan alla.

”Alussa oli Koijärvi. Sen rannoilta ja laskuojien varsilta versoi sitkeä vihreä aluskasvillisuus, joka alkoi levitä ja vallata maata.

Näinhän tämä vihreiden myyttinen syntytarina kuuluu. Koijärveläisiä, eli niitä, jotka

keväällä 1979 vastustivat suoralla toiminnalla, kettingein ja lapioin, Forssan kupeessa sijaitsevan lintujärven kuivattamista, on yhä näkyvissä tehtävissä ja pitkävartisissa kumisaappaissa Vihreässä liitossa, joka tosin rekisteröityi puolueeksi vasta 1988, melkein yhdeksän vuotta Koijärven elokapinan jälkeen.
Tämä juuri kyhäämäni aasinsilta on punnittu kantavaksi, sillä Koijärvellä oli ainakin yksi myöhemmin Lohjan vihreissä ansiokkaasti toiminut luottamushenkilö. Tosin hän ei ehtinyt ihan etujoukkoihin, eikä hän tuolloin ollut vielä lohjalainen tai edes karjalohjalainen. Mutta kantaa yhä ylväästi Koijärven perintöä.
Koijärvi nostatti 1970-80-lukujen taitteessa, juuri keksimääni sanontaa käyttääkseni, yhteiskunnallista pöhinää, ja pöhinöitsijöitä alettiin nimittää väljästi vihreäksi liikkeeksi. Sen ytimessä olivat ympäristö-, tasa-arvo-, vammais- ja kehitysmaakysymykset. Ympäristö, tasa-arvo ja globaali oikeudenmukaisuus ovat tänäkin päivänä vihreän ideologian kivijalkoja.

Vihreään liikkeeseen hakeutui toimijoita poliittisen kentän eri puolilta. Jotkut olivat kyllästyneitä vasemmiston jäykkään dogmaattisuuteen, toiset oikeiston rahavallan myötäilyyn. Kaikki halusivat muuttaa politiikan tekotapaa ja tavoitteita, tehdä siitä avoimempaa ja tuoda sitä lähemmäksi kansalaisia.
Eniten jalansijaa vihreys sai suurissa yliopistokaupungeissa ja Etelä-Suomessa. Helsinkiläiset Ville Komsi ja Kalle Könkkölä valittiin eduskuntaan vuoden 1983 vaaleissa.
1984 kuntavaaleihin vihreä liike lähti kymmenissä kunnissa ja saavutti valtakunnan tasolla yli 100 valtuustopaikkaa.
Myös Lohjalla oltiin uutteria. Ehdokaslistoille kerättiin muutamia nimiä sekä kaupungissa että kunnassa. Pohja- ja jätevedet ja tehtaiden päästöt puhuttivat Lohjan ensimmäisiä vihreitä.
Mutta tapahtui nolo mahalasku. Kukaan ei ollut tähdentänyt keltanokille, että listat piti jättää määräpäivänä jämptisti ennen klo 16:tta eikä siihen mennessä, kun virkamies istui vielä työhuoneessaan. Niin kaupungissa kuin kunnassa ehdokaslistojen jätössä myöhästyttiin eri arvioiden mukaan noin puolella minuutilla.
Suurpiirteiset vihreät tyrmistyivät. He tekivät kaupungissa oikaisupyynnön keskusvaalilautakunnalle, mutta se ei tietenkään mennyt läpi. Vihreät harkitsivat myös valittamista lääninoikeuteen, mutta luopuivat ymmärtäessään, ettei valitusta olisi hyväksytty. Jos olisi, Lohjalla olisi pitänyt järjestää uudet vaalit.
Eräs opiskelija, joka kuulemma ei ollut itse ehdokkaana eikä muutenkaan toiminut Lohjan vihreissä, teki kuitenkin valituksen vetoamalla kohtuuteen ja siihen, että keskusvaalilautakunnan päätös kavensi hänen äänestysmahdollisuuksiaan. Hänenkään valituksensa ei menestynyt.
Sen sijaan Lohjan naapurikunnassa Karjalohjalla oltiin vihmerämpiä. Vihreä yhteislista jätettiin ajoissa.

Koko 1980-luvun ajan vihreän liikkeen parissa keskusteltiin ja väiteltiin siitä, pitäisikö liikkeen rekisteröityä puolueeksi. Yhdet uskoivat, että pysyttelemällä puoluepolitiikan ulkopuolella, liikkeellä olisi paremmat mahdollisuudet kerätä kannatusta. Toiset taas olivat sitä mieltä, että poliittisessa päätöksenteossa puolueella olisi tehokkaammat vaikutusmahdollisuudet.
Vihreä liitto rekisteröitiin vihreän liikkeen kattojärjestöksi 1987. Mutta samaan aikaan liikkeen syväekologinen siipi ekovihreät aikoi hankkiutua puoluerekisteriin. Se sai taas muut vihreät rekisteröimään yhdistyksiään, ja niinpä monille paikkakunnille syntyi keskenään kilpailevia vihreitä yhdistyksiä. Lopulta Vihreä liitto päätti helmikuussa 1988 rekisteröityä puolueeksi, ja se hyväksyttiin puoluerekisteriin saman vuoden elokuussa. Myös useimmat ekovihreiden jäsenet liittyivät uuteen vihreään puolueeseen, mutta epävirallinen jakolinja lienee vaikuttanut siihen, että vuoden 1988 kuntavaaleissa vihreät ei pärjännyt odotusten mukaisesti.
Mutta Lohjalla kömmähdyksestä oli otettu opiksi. Kunnassa vihreät eivät tosin lähteneet vaaleihin, mutta kaupungin vihreällä yhteislistalla Leena Påhlson-Saarinen (nyk. Påhlson-Elorinne) ja Jussi Sohlberg keräsivät kahdestaan 191 ääntä. Sillä ei valtuustopaikkaa irronnut, mutta äänisaalis ylitti esimerkiksi vakiintuneiden puolueiden Rkp:n, SMP:n, liberaalisen kansanpuolueen ja Kristillisen liiton äänimäärän.

1980-90-lukujen taitteessa Lohjalla puhuttivat tieasiat. Uuden E-18-moottoritien linjaus leikkasi Lohjan ja Sammatin kuntien läpi. Lohjalle suunniteltiin myös uutta sisääntuloväylää, joka olisi halkaissut Moision puutarhakaupunginosan ja putkahtanut kaupungin keskustaan kirkon kuvetta viistäen. Kansalaiset silmäilivät kaavakarttoja pelonsekaisin miettein. Uhan alla oli niin metsäistä luontoa, viljelymaata, taloja kuin kulttuurimaisemaakin.
Kuuma moottoritie oli ylikunnallisissa käsissä, mutta Moision sisääntulotien eli Kaaritien rakentaminen oli lohjalaisten kuntapäättäjien vallassa. Keskustelu lainehti kiivaana niin paikallismedioissa kuin baarien pöydissä.

Lohjanharjun vihreät perustettiin näissä tunnelmissa. Perustava kokous pidettiin 28.2.1991 Lohjan työväenopiston tiloissa.
Läsnä oli kuusi henkilöä: Reino Huttunen, Leena Påhlson-Saarinen, Soile Makkonen, Hilkka Mäkinen, Markku Mäkinen ja Kare Huttunen. Maaliskuussa hallitus järjestäytyi, ja Reino Huttusesta tuli yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja ja Soile Makkosesta varapuheenjohtaja. Muiksi hallituksen jäseniksi nimitettiin Urpo Harva, Matti Korkala ja Markku Mäkinen.
Reino Huttunen oli Lohjan nimismies, ja vihreiden Uudenmaan piiri oli ehtinyt nimittää hänet 1991 maaliskuussa pidettävien eduskuntavaalien ehdokkaaksi jo ennen Lohjanharjun vihreiden perustamista. Huttunen sai vaaleissa sievoiset 1023 ääntä, mikä on yhä lohjalaisen vihreän kansanedustajaehdokkaan kautta aikojen toiseksi paras tulos.
Myös toinen perustajajäsen Leena Påhlson-Saarinen asettui ehdokkaaksi ja keräsi 345 ääntä.
Lohjanharjun vihreiden hallituksen jäsenistä Urpo Harva oli filosofi ja aikuiskasvatuksen emeritusprofessori. Hän oli aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, jonka kannanottoja julkaistiin usein sekä paikallisten että valtakunnallisten lehtien yleisönosastoissa.
Myös Matti Korkala tunnettiin Lohjan ulkopuolella, jos kohta melko pienissä piireissä; hän oli Suomen Nyrkkeilyliiton toiminnanjohtaja.

Ensimmäisiin kuntavaaleihinsa virallisena yhdistyksenä Lohjanharjun vihreät lähti lupaavassa myötäisessä. Lohjan sisääntulotiestä eli Kaaritiestä oli järjestetty kesällä 1992 neuvoa antava kansanäänestys, jossa Kaaritie torjuttiin selvin luvuin. Tämän uskottiin puhaltavan tuulta vihreiden purjeisiin, sillä vihreät olivat vastustaneet tietä jämäkästi. Tie käärittiin lopullisesti rullalle kaupunginvaltuustossa, jossa vihreät eivät siis vielä olleet.
Kaaritie-jupakka synnytti myös Meidän Lohja -kansalaisliikkeen, joka lähti sitoutumattomana kuntavaaleihin. Meidän Lohjan uskottiin jäävän lyhytaikaiseksi ilmiöksi, mutta siellähän nuo istuvat yhä Lohjan valtuustossa, tällä kertaa neljän valtuutetun voimin.
Lokakuun 1992 kuntavaalit tuotti maukkaan voiton niin Meidän Lohjalle, jolla oli ehdokkaita vain Lohjan kaupungissa kuin Lohjanharjun vihreille sekä kaupungissa että kunnassa.
Kaupungin 35-jäseniseen valtuustoon valittiin kolme vihreää: Reino Huttunen, Annukka Helenius (nyk. Paananen, Swamini Anuradha Puri) ja Ismo Voutilainen ja kunnan 43-jäseniseen peräti neljä: Soile Makkonen, Stig Lönnqvist, Heikki Karjalainen ja Katariina Koponen.
Terveydenhoito-oppilaitoksen opettaja Soile Makkonen oli 351 äänellä koko Lohjan kunnan äänikuningatar. Vaalien suurimpaan henkilökohtaiseen äänimäärään ei ole toistaiseksi yltänyt yksikään muu Lohjan vihreä. Osittain suuret henkilökohtaiset äänimäärät johtuivat siitä, että vihreillä oli varsin vähän ehdokkaita: kaupungissa kuusi, joista siis puolet valittiin. Kunnassa oli viisi ehdokasta, joista ainoastaan yksi jäi valitsematta. Lohjan kunnassa vihreiden kannatus oli peräti 10,3 prosenttia, ja suurempiin kannatuslukemiin on ylletty vasta viimeisen vuosikymmenen aikana.
Myös Sammatissa oli ensimmäistä kertaa vihreitä ehdokkaita. 4,4 prosentin kannatus ei aivan riittänyt valtuustopaikkoihin. Lähimmäksi pääsi kuva- ja performanssitaitelijana tunnettu Pekka Kainulainen.
Karjalohjan villit vihreät saivat läpi kaksi ehdokasta: Rolf Oinosen ja Märta Petrellin.
Ensimmäisten valtuutettujen kunniaksi Lohjanharjun vihreät päätti järjestää voitonjuhlan ravintola Gasthausissa. Juhlapuhujaksi päätettiin kutsua Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Matti Pajuoja, joka oli usein arvostellut vihreitä kitkerästi niin valtuuston puhujapöntössä kuin lehtien yleisönosastoissa. Eritoten luonnon- ja ympäristönsuojelusta paperikoneenhoitaja Pajuoja oli täysin eri linjoilla.
Jotkut arvelivat, ettei Pajuoja uskaltautuisi paikalle, mutta Mattihan uskaltaa mitä tahansa, minkä hyvin tiedämme.
Räväkkää sanasotaa ei kuitenkaan syttynyt, vaan ruuan ja juomien äärellä juteltiin leppoisasti. Myös ekologisista kysymyksistä löytyi yhteisiä näkemyksiä. Jos ei muusta, niin ainakin viljelypeltojen suojavyöhykkeistä.

Sitten piti ruveta tekemään sitä politiikkaa. Kuntaliitos oli työn alla, sillä Lohjan kunnan ja kaupungin oli määrä yhdistyä vuoden 1997 alusta. Lohjan vihreillä oli kaupungissa ja kunnassa eri näkemyksiä kuntaliitoksen tarpeellisuudesta. Eduskuntavaalien 1995 yhteydessä järjestettiin kuntaliitoksesta neuvoa antava kansanäänestys, jossa selvä enemmistö lohjalaisista antoi tukensa liitokselle. Vihreissä tulos otettiin mukisematta vastaan.
Hallituksen kokouksessa 27.9.1993 käytiin arvokeskustelua: kaupunkikuva ja ympäristö vihreämmäksi, Porlan toiminta turvattava, kotihoidon tuki pidettävä nykyisellä tasolla ja vanhemmilla oltava mahdollisuus valita heille sopivin päivähoito, vanhusten avohoitoon uusia mahdollisuuksia laitoshoidon sijaan, hädänalaisten pakolaisten auttaminen on humaania toimintaa.
Mutta ihan kaikki ei mennyt mukinoitta. Seurasi varsin ikävä jakso Lohjan vihreiden historiassa. Kaikessa järjestötoiminnassa on tavallista, että asiat ja tavoitteet eivät kaikilla käy aina yksiin. Politiikassa se saattaa olla jopa vielä tavallisempaa, sillä politiikkaan hakeutuu usein vahvatahtoisia ihmisiä, jotka tietävät tarkasti, miten asioiden pitäisi olla. Kaikkien mielestä ei kuitenkaan samalla tavalla. Ja kun railo repeää liian leveäksi, eivät riitele enää asiat vaan ihmiset. Henkilökemiat muuttuvat myrkyllisiksi.
Tätä tapahtuu kaikissa puolueissa, kaikkina aikoina, siitäkin huolimatta, että vaarat tiedostetaan ja niitä yritetään ratkoa omin ja joskus jopa ulkopuolisin voimin. Vihreät eivät liene sille sen alttiimpia kuin muutkaan, mutteivät myöskään immuuneja.
1990-luvun puolivälin paikkeilla Lohjanharjun vihreissä ovet paukkuivat ja hallituksen jäsenet vaihtuivat. Puheenjohtajat Heikki Karjalainen ja häntä seurannut Esa Lehtinen koettivat pitää porukan kasassa ja kiistakumppanit yli käsivarren mitan päässä toisistaan.
Järjestötoiminnassa on kirjoittamaton sääntö, että jäsentenväliset kahakat hoidetaan nurkan takana, muilta piilossa. Mutta joskus tappelun melske ja ähellys äityy niin kovaksi, että se kantautuu muidenkin korviin. Siitä ei yleensä seuraa mitään hyvää. Vihreiden erimielisyydet päätyivät myös paikallismediaan.
Kiistoja oli myös 1995 vaalien kansanedustajaehdokkaista. Ainakin neljä tai jopa viisi nimeä oli esillä.
Ehdokkaiksi päätyivät Stig Lönnqvist ja Katariina Koponen. Myös Reino Huttunen lähti ehdokkaaksi, mutta ei vihreiden vaan Vapaan Suomen liiton, joka suhtautui kriittisesti Suomen EU-jäsenyyteen.
Entinen maajoukkuetason pikajuoksija ja olympiaedustaja, jäteyhtiö Rosk´n Roll´´n toimitusjohtaja Stig Lönnqvist sai 1008 ääntä, mikä on kolmanneksi korkein lohjalaisen vihreän eduskuntavaaleissa saavuttama äänimäärä. Lääkäri Katariina Koponenkin ylsi 490:een. Länsi-Uudeltamaalta oli peräti seitsemän ehdokasta, ja äänten jakautuminen söi henkilökohtaista kannatusta.
Lönnqvist ei ollut tyytyväinen tulokseensa eikä muilta vihreiltä saamaansa tukeen, ja loikkasi keväällä 1996 demareihin.

Vuoden 1996 kuntavaalit käytiin jo kaupungin ja kunnan yhteisillä listoilla. Ensimmäisinä parina vuonna Lohjanharjun vihreillä oli ollut yli 30 jäsenmaksun maksanutta, mutta 1996 jäsenmäärä oli pudonnut 17:ään, mikä lienee johtunut uutuudenviehätyksen laantumisesta ja keskinäisen riitelyn saamasta julkisuudesta.
Kuntavaaleihin löytyi sentään 11 ehdokasta, mutta kannatus oli vain 4,4 prosenttia, mikä riitti kahteen valtuustopaikkaan, jotka saivat Katariina Koponen ja Ismo Voutilainen.
Vaalikaudella puitiin muuan muassa Lempolan alueen hypermarket-kaavaa ja alueellista jätteidenkäsittelylaitosta. Lempola pantiin jäihin keskustan Prisma-hankkeen takia, ja jätteidenkäsittely päätettiin järjestää Munkkaalla, vaihtoehtona olleen, Karjaan rajalla sijainneen Ristenin sijasta. Vihreät hakivat suojelua keskustassa Koulukatu 8:ssa sijainneelle vanhalle puutalolle, mutta eivät saaneet kannatusta, ja talo purettiin 2000-luvun alussa.
Eduskuntavaaleissa 1999 Lohjanharjun vihreiden ehdokkaana oli soveltuvuusasiantuntija ja muusikko Jussi Vaarala, joka keräsi 480 ääntä.

Vuoden 2000 kuntavaaleihin Lohjanharjun vihreät lähtivät yhdeksällä ehdokkaalla. Kärkinimeksi oli saatu valtakunnallinen julkkis: nuorison seksivalistajana tunnetuksi tullut toimittaja-kirjailija Uma Aaltonen.
Hän olikin vihreiden ääniharava yli 300 äänellä. Hänen vanavedessään valtuustoon nousivat ensimmäistä kertaa ehdokkaina olleet Raijaliisa Pöllänen (nyk. Jääskeläinen ja Maija Aalto (nyk. Repola). Vihreät nostivat siis paikkamääränsä kahdesta kolmeen.
Vuosi 2002 oli jäsenmäärän osalta jonkinlainen pohjanoteeraus. Lohjanharjun vihreiden postituslistalla oli parisenkymmentä nimeä – parhaimmillaan oli ollut lähes 50 – mutta patisteluista huolimatta vain kaksi henkilöä maksoi 10 euron jäsenmaksun. Tiedossa ei ole, ketkä olivat nuo vanhurskaat.
Valtuustossa puhuttiin jälleen marketeista, tällä kertaa keskustaan vanhan linja-autoaseman paikalle kohoavasta Prisma-keskuksesta. Luvassa tai ainakin toiveissa oli uusiutuvaa energiaa ja jopa kattopuutarha, mutta ne taisivat jäädä pelkiksi houkutuspuheiksi.
Keväällä 2003 Uma Aaltonen lennähti Lohjalta Brysseliin asti, sillä hän nousi varapaikalta europarlamenttiin kotimaan politiikkaan ja eduskuntaan palanneen Heidi Hautalan tilalle. Aaltosen paikalle Lohjan valtuustoon nousi puolestaan Ismo Voutilainen.
Kevään 2003 eduskuntavaaleissa kansanedustajaehdokkaana oli Raijaliisa Pöllänen, joka kokosi 881 ääntä.

Uma Aaltonen ei onnistunut kesäkuun 2004 eurovaaleissa uusimaan mepinpostiaan, joten hän oli jälleen käytettävissä kuntavaaleissa. Vihreillä oli ennätysmäärä ehdokkaita, sillä listalla oli 15 nimeä. Äänestäjille sillä ei tuntunut olevan merkitystä, sillä valtuustoon marssivat Aaltonen, Jääskeläinen ja Aalto samassa järjestyksessä kuin edellisissäkin vaaleissa.
Kun Uma Aaltonen seuraavana vuonna muutti syntymäkotikuntaansa Vihtiin, hänen tilalleen valtuustoon nousi Ismo Voutilainen, kuten edellisellä kaudella Aaltosen meppikomennuksen aikana.
Eduskuntavaaliehdokkaana oli jälleen Raijaliisa Pöllänen, tällä kertaa hän sai 703 ääntä eli äänimäärä jäi edellistä kertaa pienemmäksi, mutta valtakunnallisesti vihreät jatkoi nousuaan ja sai 15 kansanedustajaa.

Raijaliisa Pöllänen muutti vuoden 2008 alussa Turkuun, ja hänen paikalleen valtuustoon tuli Paula Nordström.

2005-2008 -vaalikauden suuri kysymys oli Etelä-Suomen alueellisen jätteenpolttolaitoksen rakentaminen. Yhtenä vaihtoehtona oli Lohjan Kirkniemi, jossa lämpöä olisi voitu hyödyntää Sapin paperitehtaalla. Valinta olisi kuitenkin edellyttänyt kaavamuutosta. Lopullisen päätöksen sijaintipaikasta oli tekevä pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta YTV, nykyinen Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY.
Jätelaitoksesta virisi valtava debatti. Somea käyttivät tuolloin vain ani harvat, mutta lehtien yleisönosastoja ja tekstaripalstoja sitäkin useammat.
Erityisesti tehtaan lähialueilla, Kirkniemessä ja Osuniemessä ihmiset nousivat vastahankaan. Pelättiin ympärivuorokautista rekkarallia ja polttolaitoksen piipusta asuinalueille ja Lohjanjärveen karkaavia raskasmetalleja. Relevantteja pelkoja, joita laitoksen puolustajat eivät kyenneet uskottavasti ja aukottomasti kumoamaan. Totta kai osa vastustuksesta oli myös silkkaa nimby-ajattelua, jonka mukaan polttolaitoksen sai rakentaa minne tahansa, kunhan ei vain minun takapihalleni.
Lohjan vihreät eivät ripustautuneet yksittäisiin pelkoihin, saati nimbyilyyn. He tarkastelivat jätepolitiikan isoa kuvaa ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa aikajännettä. Jossakin vaiheessa, joka tapauksessa ihan lähitulevaisuudessa, ihmiskunnan tuli ottaa pitkä askel kohti kiertotaloutta, jolloin jätettä ei ollut enää varaa haaskata vaan siitä tulisi arvokasta raaka-ainetta. Polttolaitos lukitsisi kuitenkin jätepolitiikan koko elinkaarensa ajaksi eli jopa 40 vuodeksi.
Kaikki poliittiset ryhmät jakaantuivat polttolaitoksen kaavamuutosasiassa. Kaikki paitsi vihreät. Mutta vihreiden johdonmukainen argumentointi ei vakuuttanut valtuuston enemmistöä vaan polttolaitoksen mahdollistava kaava hyväksyttiin joulukuussa 2007 äänin 34-17. Vuonna 2009 YTV päätti kuitenkin rakentaa polttolaitoksen Vantaan Långmossabergeniin.
Vaalikauden lopulla vihreät potivat taisteluväsymystä. Edellisten vuosien äänimagneetit Uma Aaltonen ja Raijaliisa Pöllänen olivat muuttaneet pois, Maija Aalto päätti kahden valtuustokauden jälkeen jättää politiikan, ja myös ahkera ja luotettava työhevonen Ismo Voutilainen suunnitteli 15 vuoden poliittisen uransa lopettamista. Vihreillä oli yhteensä kymmenkunta jäsentä, joista noin puolet saattoi olla enää käytettävissä.

Mutta vihreisiin neniin kantautui vienohko vainu, että kuntavaaleissa saattaisi olla tulossa ennätyksellinen äänivyöry. Vaikka jätesota oli lopullisesti hävitty, eritoten etelälohjalaisille jäi siitä runsaasti hampaankoloon. He olivat valmiit jälkikäteen rankaisemaan niitä päättäjiä, jotka olivat heidän mielestään äänestäneet väärin. Vihreät sen sijaan olivat seisseet oikealla puolella.
Puuttui vain niitä ehdokkaita. Niitä piti ruveta etsimään vainun perusteella. Lopulta vihreät kokosivat 2008 kuntavaaleihin 42 ehdokkaan listan eli lähes kolminkertaistivat ehdokasmääränsä. Se toi muhkean voiton: valtuutettujen määrä tuplattiin kolmesta kuuteen. Valtuustoon rynnistivät Anita Lindevall, Sari Huttu-Méling (nyk. Huttu), Mirva Aittola, Jarmo Pasanen, Erkki Lanne ja Paula Nordström. Vain Nordströmillä ja Pasasella oli kokemusta politiikasta, edellinen oli toiminut opetuslautakunnassa ja vajaan vuoden valtuutettuna, jälkimmäinen ympäristölautakunnassa ja varavaltuutettuna.

Valtuustokauden 2009-2012 isoja kysymyksiä olivat kuntaliitokset. Sammatti oli liittynyt Lohjaan vuoden 2009 alussa, ja Karjalohjan oli määrä liittyä neljän vuoden kuluttua. Mutta neuvottelut käynnistettiin myös Inkoon, Siuntion ja Nummi-Pusulan kanssa.
Inkoo perääntyi heti alussa, mutta Siuntion ja Nummi-Pusulan kanssa neuvottelut vietiin loppuun. Molempien kuntien sekä Lohjan valtuustot äänestivät myös liitoksen puolesta, mutta Siuntiossa virisi raivoisa kapinaliike, joka sai lopulta Siuntion vetäytymään liitoksesta. Lohjan vihreiden valtuutettujen kannat jakaantuivat, eikä asiaa nähty yksiselitteisenä.
Vihreät pitivät valtuustossa yllä ympäristönäkökulmaa. Vaalikaudella hyväksyttiin Lohjan ilmasto-ohjelma. Vihreiden aloitteesta ja aktiivisen valmistelun myötä Lohja liittyi myös Reilun kaupan kaupunki –verkostoon sekä HINKU (”kohti hiilineutraalia kuntaa”) –hankkeeseen.
Terveysasemaverkostoa karsittiin, mistä myös vihreät saivat moitteita niskaansa.
2011 eduskuntavaaleissa Lohjanharjun vihreiden ehdokkaana oli Paula Nordström, joka keräsi 527 ääntä. Vaalit olivat vihreille pettymys, sillä eduskunnan paikkamäärä putosi 15:stä 10:een.

2012 kuntavaalien alla Lohjanharjun vihreät muutti nimensä Lohjan vihreiksi. Sillä vaikka Karjalohja ulottui niukin naukin Lohjanharjun jatkeeksi, Nummi-Pusula ei ulottunut. Nummi-Pusulan vihreät lakkauttivat oman yhdistyksensä ja sulautuivat Lohjan vihreisiin. Sen lisäksi Karjalohjan välillä kylähulluina ja sitoutumattomina toimineet villit vihreät tulivat mukaan Lohjan toimintaan.
Lohjan vihreissä ymmärrettiin, että vuoden 2008 roima vaalivoitto oli johtunut paljolti protestiäänistä. Moni äänestäjä oli halunnut vain näpäyttää perinteisiä valtapuolueita ja antanut ensimmäistä kertaa äänensä vihreille.
Nämä äänet eivät olleet välttämättä kiinni kovin paksuilla ideologisilla kettingeillä, joten niiden säilyttäminen oli nykykielen mukaan haasteellista.
Vihreät päättivät vastata haasteeseen kokoamalla mahdollisimman suuren ehdokaslistan, josta löytyisi äänestäjille mieluisia ja tuttuja vaihtoehtoja. Lopulta saavutettiin täysi ehdokaslista, 1,5 kertaa valtuuston koko, mikä Lohjalla tarkoitti 76:tta ehdokasta.
Aikaisemmin vihreillä oli ollut täysi ehdokaslista vain pääkaupunkiseudulla eli Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla sekä suurissa yliopistokaupungeissa Turussa, Tampereella ja Oulussa. Lohja oli kömpelönä maalaispoikana hyvässä seurassa.
Taktiikka toi melkein toivotun tuloksen. Niin sanotulla vanhalla Lohjalla, Sammatti ja varsinkin vihreä Karjalohja mukaan luettuina, vihreät olisivat säilyttäneet asemansa. Mutta Nummi-Pusulassa vihreiden kannatus jäi vain viiteen prosenttiin, mikä aiheutti vihreille yhden paikan vaalitappion. Läpi meni siis viisi ehdokasta: Sari Huttu, Annmarie Kuurto, Paula Nordström, Katri Piiparinen ja Eija Tommila. Viisi naista, jotka olivat syntyneet peräkkäisinä vuosina. Veikkaan 1980-lukua.

Vaalikaudella 2013-2016 valtuustoa puhuttivat jälleen kauppakeskukset ja kaavamuutokset. Keskustaan suunniteltiin uusia supermarketeja, mutta lopulta taloudellinen taantuma aiheutti sen, että toimijat vetäytyivät eivätkä hankkeet toteutuneet.
Mutta Lohjalla muhi taas ympäristöjupakka. Lohjan keskustan tuntumassa, Lohjanjärven rannalla sijaitseva Porlan entisen kalanviljelylaitoksen alue oli edellisellä vaalikaudella merkitty vihreiden aloitteesta osayleiskaavassa virkistysalueeksi, jonne ei voitaisi rakentaa asuintaloja.
Mutta rakennusyhtiö Lemminkäinen Talo oli iskenyt upealle rantatontille silmänsä ja halusi rakentaa sinne prameita kerrostaloja. Uusi kaupunkisuunnittelulautakunta päätti viranhaltijoiden vahvalla myötävaikutuksella poistaa Porlan keskustan osayleiskaavasta, jolloin rakennuskielto ei enää koskisi aluetta, ja myöntää Lemminkäinen Talolle suunnitteluvarauksen alueelle. Jos luulette, etteivät viranhaltijat politikoi, on aika avata silmänne.
Mutta yksi luottamushenkilö oli hereillä. Hän oli Lohjan vihreiden kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Rolf Oinonen. Hän tiesi Porlan kulttuurihistorialliset, ekologiset ja virkistykselliset arvot ja tajusi, että nyt niitä oltiin tuhoamassa peruuttamattomasti.
Aluksi hän jäi lautakunnassa näkemyksineen yksin. Mutta kun Porlan kaavamuutoksesta järjestettiin avoimia kansalaistilaisuuksia, varsinkin vasemmistopuolueille alkoi valjeta, että Porlan rakennushankkeita vastustettiin laajasti ja lujasti. Lohjalla oli syntynyt myös Pro Porla –kansanliike, jossa toimi ihmisiä yli puoluerajojen. Porla oli luontoparatiisi, jonka arvo oli vihdoin alettu ymmärtää.
Lopulta kaupunginhallitus torppasi kesällä 2016 kaavamuutoksen ennen kuin se olisi asetettu näytille ja valtuuston päätettäväksi.
Vaikka Porlan puolella oli viimein suurin osa poliitikoista, kansalaiset tajusivat, että nimenomaan vihreät olivat taas olleet alusta lähtien johdonmukaisia.
Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Paula Nordström oli toistamiseen ehdokkaana. Äänimäärä koheni 869:ään samalla kun vihreät palasivat aikaisemmalle tasolle, 15 kansanedustajaan.

Porla toi mukavaa poreilua Lohjan vihreiden 2017 kuntavaalivaalikampanjaan.
Edellisten vaalien tapaan vihreät kokosi monipuolisen täyden 76 ehdokkaan listan. Tälla kertaa ainoana puolueena Lohjalla. Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta koko Suomessa, kun vihreät jätti millään paikkakunnalla ainoana puolueena täyden ehdokaslistan.
Uutta Lohjan vihreiden kampanjassa oli, että vihreät vuokrasivat Lohjan keskustasta vaalihuoneiston, ”vihreän olohuoneen”, jossa kansalaiset saattoivat koska tahansa poiketa kahvilla tai juttelemassa ehdokkaiden kanssa.
Huhtikuun vaaleissa vihreät saavuttivat kaksi lisäpaikkaa ja nousivat seitsemällä paikallaan Lohjan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Kahdeksas paikka jäi noin 80 äänen päähän. Nummi-Pusula painoi jälleen tulosta alas, vaikka sielläkin kannatus oli noussut edellisistä vaaleista. Lohjan vihreiden kokonaiskannatus oli 14,3 prosenttia, vajaat kaksi prosenttiyksikköä yli valtakunnan vihreiden keskiarvon, mikä sekin oli vihreiden historian paras kuntavaalitulos.
Valituiksi tulivat Jani Méling, Laura Skaffari, Paula Nordström, Sanna Benamár, Katri Piiparinen, Annmarie Kuurto ja Urpo Uotila.
Eduskuntavaaleissa 2019 vihreiden ehdokkaana oli Jani Meling, Hän kokosi vahvan kampanjan myötä 1623 ääntä, mikä on selvästi suurin lohjalaisen vihreän eduskuntavaaleissa saavuttama tulos. Tosin kansanedustajapaikkaan jäi vielä matkaa joitakin satoja ääniä.

Viime vaalikaudella Lohjan valtuustoa askarruttivat muun muassa koulurakennusten kunto ja sisäilmaongelmat. Vihreät puolustivat aktiivisesti terveellistä, turvallista ja toimivaa kouluympäristöä.
Tiukkenevan kuntatalouden paineissa tuskailtiin myös kouluverkoston ja loputtomien leikkauslistojen parissa. Niillä ei juuri koskaan saavuteta riemuvoittoja kansalaisten silmissä.
Koronapandemia toi vaalikauden loppupuolella omat mausteensa kuntatalouteen ja -politiikkaan.

2021 kuntavaaleissa Lohjan vihreillä oli edessä jälleen jos ei sukupolven, niin ainakin verenvaihdos, sillä neljä edellisen kauden seitsemästä valtuutetusta ei lähtenyt enää ehdolle.
Myös ehdokashankinta takkuili, ja alkuperäiseen takarajaan mennessä vihreät saivat kokoon vain 52 ehdokasta. Kun vaaleja siirrettiin pandemiauhan takia kahdeksalla viikolla eteenpäin, ehdokkaiden rekrytointi tehostui, ja listojen jättöpäivänä vihreillä oli jälleen käsissään täysi 76 ehdokkaan lista. Pääkaupunkiseudun, Turun, Tampereen, Oulun ja Lohjan seuraan liittyi täydellä vihreällä listalla Jyväskylä. Lohjalla myös perussuomalaiset saivat täyden listan.
Lohjan vihreät ottivat vaaleissa torjuntavoiton, joksi pelättyä pienempää vaalitappiota on ruvettu nimittämään. Jani Melingin ja Laura Skaffarin perässä valtuustoon pujahti neljä ensikertalaista: Risto Murto, Anna-Maija Kallio, Heli Kurimo ja Anna Mustalahti. Viimeksi mainitusta tuli koko tämän vuosituhannen nuorin kaupunginvaltuutettu Lohjalla.
Aikojen muuttumisesta kertoo se, että kuusi vihreää paikkaa merkitsi tosiaan niukkaa tappiota, kun sama määrä oli 13 vuotta aikaisemmin tuonut riemukkaan rökälevoiton.

Kun tarkastelee Lohjan vihreiden 30-vuotista taivalta, näkyy runsaasti ahkeria ihmisiä puurtamassa tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta.
Mielenkiintoista, että vihreät on pärjännyt aina vaaleissa, kun on ollut kyse paikallisesta luonto- tai ympäristökiistasta. Sillä ei ole ollut merkitystä, onko kiista lopulta hävitty tai voitettu – äänestäjät ovat luottaneet vihreisiin ja antaneet tukensa heidän näkökannalleen.
Sen sijaan huoli globaaleista ympäristöuhkista on harvemmin kanavoitunut äänisaaliiksi. Ja vaikka vihreät ovat ryhdikkäästi puolustaneet kohtuutta, tasa-arvoa, koulutusta, kulttuuria ja hädänalaisia ihmisiä, sillä ei ole saavutettu samanlaista profiilia kuin ympäristöasioilla.
Mutta ehkä se kertoo siitä, että muutkin kuin vihreät painiskelevat samojen asioiden kimpussa. Ehkä hiukan eri näkökulmista, mutta kumminkin. Silloin olisi syytä toivoa, että myös ympäristöasiat lakkaisivat olemasta vain vihreiden varassa ja muutkin ottaisivat niistä suuremman vastuun. Sillä vain yhteistyön kautta asioita voi viedä eteenpäin.

Itsekin siellä olleena, myönnän epäilleeni, onko kuntademokratialla enää todellista valtaa. Kuka säätelee sen liekanarun pituutta, jonka päässä kuntapäättäjät tempoilevat?
Uhkana on myös se, että jos kuntapolitiikka lakkaa kiinnostamasta tavallisia, asiallisia, järkeviä ja vastuuntuntoisia kansalaisia, tyhjiön valtaavat äänekkäät mölyäjät ja narsistiset patsastelijat. Kumpikaan ei ole varsinaisesti vihreiden leipälaji.
Siksi pitää luottaa siihen, että niitä ahkeria ihmisiä löytyisi vastaisuudessakin puurtamaan tärkeiksi katsomiensa asioiden parissa.

Vihreillä piisaa työsarkaa. Tehkää pieniä tekoja, tehkää suuria tekoja – mutta tehkää jotakin!”